Kisoissa eletään niin sanotussa kisakuplassa. Kaikki ajatukset ovat peleissä, ainut seura on pelikaverit ja omaa sekä joukkueen pelikuntoa arvioidaan ja tarkkaillaan herkeämättä. Ei olekaan ihme, että aina isompien kisojen jälkeen putoaa eräänlaiseen tyhjiöön. Tyhjiön syvyys vaihtelee pelaajien kesken, siihen vaikuttaa ainakin omalta osalta myös kisoissa menestyminen. Yli viikko kisoista, ja itse lymyän vielä aika syvällä kuopan pohjalla.
Pitkästä kokemuksesta huolimatta, lähdin näihin kisoihin hyvin epävarmana peli kyvyistäni, sillä peukalon murtuminen viisi viikkoa ennen kisoja esti lajiharjoittelun. Mikäli pelaaja valikoima olisi laajempi, voi olla, etten olisi edes mahtunut kokoonpanoon. Tämän tietää vain valmentajamme. Henkistä kuormitusta lisäsi myös keväällä aloitettu uusi työ ja peukalon murtuman lisäksi toinen terveydellinen seikka.
Omalta osaltani kisat alkoivat kunnolla vasta meidän kolmannessa pelissä Norjaa vastaan. Itävalta pelissä pääsin vain vähän testaamaan peukalon, ja nyt Norjaa vastaan pelatessa tiesin, että se kestää eikä minun tarvitse varoa tai säästellä. Pelaaminen oli kivaa, pystyin pelaamaan omalla tasolla ja ylijänniitämisen eteen tehty työ oli tuottanut tulosta, pelaaminen oli kivaa! Jälkeen päin huomaan kuitenkin, että jokin ei ollut kohdallaan. Tanska pelin päätyttä meidän voittoon itkin holtittomasti ilosta, Saksa pelissä koin saaneeni epäreilun jäähyn ja suutuin siitä kohtuuttomasti. En tunnistanut itseäni tästä käytöksestä.
Pronssipeliin valmistautuminen sujui normaalisti. Joukkueella oli kivaa, olin itsekin tilanteeseen nähden rentoutunut. Alkuverryttely tuntui hyvältä ja pelin alkaessa jännitykseni oli maltillinen ja kontrollissa. Olin itseeni tyytyväinen ja aito tavoitteen oli pelata kisojen paras peli kävi miten kävi. Peli oli tasainen, eikä toinen joukkueista ollut toista parempi pisteissä eikä pallon hallinnassa. Varsinaisella peliajalla 0-0. Jatkoaikaa odotellessa olin edelleen itsevarma, keskittynyt, mutta hartiat roikkuivat rentoina alhaalla. Paljon voi muuttua 15 minuutin aikana.
Tuomaripilli soi jatkoajan päätteeksi. Peli ratkaistaisiin rankkareilla. Päähäni ryöpsähti kerralla sata ajatusta ja tunnetta, eikä niistä yksikään ollut itsevarmuutta, positiivista tai hauskaa. Epävarmuus, ahdistus ja pelko valtasivat mieleni, enkä saanut niitä ominavuin pois. Joukkuekaverit ratkoivat rankkareita, kun minä koitin vapautua paniikkikohtauksesta. Kun kohtauksen kovin piikki oli katkennut olimme hävinneet pronssin.
Vuosien aikana joukkue on kasvanut valtavasti. Oma pelimme on tasaista, pelaajat ovat monipuolisia ja pystymme kokeilemaan uusia taktiikoita lyhyelläkin varoitusajalla. Vuosien aikana myös minä olen kasvanut ja kehittynyt pelaajana. Pitkään vaivannut alisuoriutuminen on menneisyyttä ja pystyn aloittamaan pelit rennolla mielellä. Yksi konkreettinen keino jännityksen purkamiseen on pienet huudahdukset. Montrealin MM kisoihin on vuosi. Joukkueena meidän pitää edelleen harjoitella hyökkäyspään peliä. Vastustajan korille pitää saada kovempi paine ja sen päätteeksi pallo pitää upottaa koriin. Maailmanmestaruutta ei voiteta puolustamalla. Omat kehityskohteet liittyvät henkiseen palautumiseen ja stressin hallintaa. Viikon kestäneen pohdinnan jälkeen, en vieläkään osaa sanoa mitä ja miten minun pitää asioita harjoitella. Laitathan viestiä tai kommentin, jos osaat suositella psyykkistä valmentajaa tai kilpaurheiluun perehtynyttä psykoterapeuttia.
Seda #12