Olen jo lapsesta asti kulkenut sukelluspiireissä ja Jyväskylän Aalto Alvarin kaakelit olivat jo tutut, kun 16-vuotiaana vuonna 2003 esitin toiveen päästä uppopallotreeneihin. Lieneekö kyseessä super lahjakkuus vai maajoukkuevalmentajien halu palkita motivoitunut treenaaja (taidoista viis) niin jo syksyllä 2004 olin mukana nuorten PM-kisoissa. Huolimatta siitä mikä kisapaikan syy oli, se oli ratkaiseva tekijä uppopallourallani. Kokemus siitä, että sekalainen sakki nuoria matkusti bussilla Ruotsin läpi Norjaan ja otti selkäsaunan lähes tuntemattomassa lajissa oli jostain kumman syystä minulle merkittävä.
Samanlaisia rökäletappioita koettiin naisten maajoukkueen kanssa vielä reilu 10 vuotta sitten, mutta MM-kisat 2011 muuttivat meidän kurssin. Naisten maajoukkueella tehty työ, jonka ansiosta olemme nousseet "kovien uppopallomaiden" joukkoon, luo mielestäni vahvan perustan joukkueellemme ja yhdistää joukon erilaisia naisia. Juurikin tuo yhteenkuuluvuuden tunne on syy, miksi kerta toisensa jälkeen puen uimapuvun päälle ja hyppään kylmään veteen (tosin en nyt, koska korona). Toinen syy miksi puen uikkarin päälleni on se, että tykkään uikkareista.
Viimeiset 10 vuotta olen pelannut puolustajaa, mutta muutkin pelipaikat sopii, rimaa pitää sitten vain laskea. Puolustajan paikka on kuitenkin paras, sillä puolustuspelissä siinä näkee kaiken mitä tapahtuu ja saa olla tilanteen keskiössä.
Vuosi sitten olisin kertonut tavoittelevani uppopallon EM-kultaa vuonna 2021. Tällä hetkellä tavoitteenani on rakentaa voimaa ja kestävyyttä, jotta kun altaaseen taas päästään, niin ainut mikä tuntuu ikävältä on kiristävät räpylät. Onneksi ohjeisharjoittelu on aina ollut vahvuuteni ja koen sen mielekkääksi. Liikun mielelläni luonnossa, salilla, ulkona ja sisällä. Kotoa löytyy kahvakuulia ja kuminauhoja, sekä 15 kiloinen lapsi joka mielellään osallistuu kuntopiirin lisäpainon ominaisuudessa. Mieheni on liikunnallinen ja perhettämme yhdistää urheilu. Tältä pohjalta on hyvä tavoitella kehitystä ja mitaleja.
